SYVÄLLÄ SALON SYDÄMESSÄ
          

Maahiset maanalaiset

                            MAAHISET MAANALAISET

MAANPÄÄLLISEN POIKA OLI NAINUT MAANALAISEN TYTTÄREN JA SAANUT KARJAA PALJON

Oli ollut poika metsässä. Oli tullut komea, kaunis tytär. Oli mennyt haastelemaan sen luokse. Tytär oli tahtonut poikaa käymään hänen kotonaan. Oli mennyt poika tyttären matkaan. Tytär oli matkalla kieltänyt, että älä mitään ota, vaikka tarjottaisiin. Samassa paikassa missä olivat aukeni maa ja tultiin tyttären kotiin. Komea koti oli. Tarjottiin pojalle kaikkea, ei poika ottanut mitään. Muuta kuin naimahommiin vain piti ruveta. Mentiin naimisiin. Sitten poika rupesi tahtomaan kotiinsa. Lähdettiin, mutta tyttö sanoi, ettei saa katsoa taakseen; kyllä ne tulevat. Kotikylään tultaessa alkoivat koirat haukkua, lehmät ammua, kellot paukkua ja ihmiset huutaa. Kun päästiin kotipihalle, ei poika malttanutkaan,vaan katsoi taakseen. Puolet suurta karjaa oli jo portista päässyt sisälle ja vielä suurempi joukko oli tulemassa. Mutta katkesi lauma ja katosi. Ne jotka portista olivat jo tulleet, ne pysyivät. Siinä oli lehmää, lammasta, koiraa, palvelijaa. Tytär torui poikaa: "Kun katsoit, niin meiltä niin paljon katosi".

         LOITSU METSÄNPEITOSTA PÄÄSEMISEKSI

Päästä näistä naarain vihoista,

kusi-kinttuin kiroista,
miesten mieli-murheista,
kyläläisten kykkäreistä.
Kun oot kytkennä minun omani,
niin minä kytken sinun omasi;
vaan kun päästät minun omani,
niin minä päästän sinun omasi.
Kotiin minun omani,
metän karja Mehtolahan.

MIELIKKI

Mielikkiä, Tapiolan eli Mehtolan emäntää, Tapion  vaimoa metsämiehet rukoilivat milteipä useammin kuin itse Tapiota. Hänen puoleensa käännyttiin varsinkin silloin, kun ei väijytty julmia petoja kuten karhua tai sutta vaan jäniksiä, lintuja ja oravia. Tällaista metsänriistaa kutsuttiin Emon viljaksi.

Mielikki metsän emäntä, metsän piika pikkarainen,
tuo tarkka Tapijon Tytti, Salokorven vaimo kaunis
käypi korvet kolkutellen, salot synkät sylkytellen.
Juoksuttele, juovuttele, lennättele, liuottele
miehen etsivän esillä, aina käyvän askelilla.
Saata sille saarekselle, josta saalis saatasihin.
Kukutas salo käkeä, soita metsä kanteloja
minun metsälle mennessän, korvelle kohottuani.
Mielly metsä, kostu korpi, lempihi, salo sininen,
minun metsälle mennessän, korvelle kohottuani.
Paista kuuna kuusen oksat, tähtenä petäjän oksat,
pane kuuset kukkapäihen, petäjät hopiapäihen.
Aukase Tapion aitta.

 

                                              KARHUN HÄÄT




Kun karhu oli tapettu ja nyljetty metsässä, vietiin sen liha ja nahka kylään. Sen jälkeen sovittiin päivästä, jolloin niin sanotut Couvon pääliset eli Häät vietettäisiin. Näihin arvokkaisiin pitoihin kerättiin jonkin verran viljaa oluen ja viinan keittämistä varten. Kun määrätty päivä oli tullut, kansa kerääntyi juhlavaatteissaan johonkin taloon. Täällä määrättiin karhun kunniaksi maan tavan mukaan morsiuspukuun pukeutunut tyttö morsiameksi. Kun ruoka -aika koitti, oli ruoaksi valmistettu muun ohessa erityisesti ”vainajan omaa lihaa hernekeiton kera”. Kun karhunpään kantaja oli tullut eteisen kynnykselle, hän kuuluu sanoneen seuraavat sanat: ”Pois olcon poijat porstuasta, piijat pichti-puolisista, hyvän tullesa tupahan, autuan sisälle astuisa”.
(Martti Haavio: Suomalainen mytologia, kuva Puiden kansa1998 Ritva Kovalainen&Sanni Seppo)

Yksi silmä tontun päässä

                    YKSI SILMÄ TONTUN PÄÄSSÄ

Kattelee niin kun tonttu kellaris ja yks´ silmä

pääs´,  sano hinnerjokilaine.

Tonttu-sanan alkumerkitys on ”tontti”, maa-alue. Suomen kansanperinteen tarinoissa tonttu on monimuotoinen maan ja talouden haltija, esim. rahatonttu tai lantatonttu.  Se kuuluu varallisuuden kartuttajiin ja tuo taloon onnea ja menestystä. Tonttu tuo tavaraa, rahaa ja ennen kaikkea viljaa taloon, jossa on sen kotipaikka. Erikoisen merkillepantavaa on, että tämä tapahtuu naapurin kustannuksella. ”Tonttu kantaa tavaraa toiselta ihmiseltä toiselle”. Tontut olivat yksinäisiä, hieman äreitä olentoja, mutta ne suorittivat monia hyvä palveluksia riihessä, saunassa, myllyssä , navetassa tai tuvassa. Palkaksi talon emäntä antoi tontulle ruokaa ja juomaa. Muodoltaan tonttu voi olla jättiläiskokoinen tai maanmatala.  Päässä sillä on vartailla kudottu tiittilakki. Länsi-Suomessa kerrotaan että tontulla on keskellä otsaa yksi ainoa silmä, joka loistaa kuin aurinko pimeässä. V.1798 julkaisemassaan väitöskirjassa Chr. Ericus Lencqvist sanoo, että tonttuja on erilaisia, miehiä ja naisia, mutta kaikilla on yksi silmä. Kuusjoella tontulla on ”yksi kiiluva silmä ja tavattoman suuri nokka”. Yksisilmäisyys on kansanperinteessä aihe, jolla tahdotaan osoittaa, että nähty olento on yliluonnollinen, ei tästä maailmasta. 

Huoneenhaltia on kuin elämän laki, joka määräsi jokaisen henkilön pysymään säädyllisissä elämäntavoissa ja toimissa.

 Varallisuutta kartuttava tonttu tuo tavaraa, rahaa ja ennen kaikkea viljaa taloon, jossa on sen kotipaikka. Erityisen merkillepantavaa on, että tämä tapahtuu naappurin kustannuksella: "Tonttu kantaa tavaraa toiselta ihmiseltä toiselle".

The etymology of the Finnish word ´tonttu´, a gnome, lies in the word ´tontti´, a territory. In the Finnish folklore, a gnome is a multiform sprite of land and household.  It was a god of wealth and prosperity. A gnome brought fortune to a house. It could be a giant or a dwarf. In western Finland it was told that the gnome had only one eye in the middle of his forehead, an eye which glows in pitch black. In folklore, having only one eye represents creature´s supernatural abilities and signifies that the creature is something from another world. gnome`s clothing included a woven pixie cap. The gnomes were lonely and slightly grumpy creatures, but took care of many chores around the household. Their efforts the mistress of the house rewarded by giving them food and drink.  

HÄVÄISTY TONTTU
Tontulla oli keskellä otsaa silmä, suuri kuin suitsen rengas. Tonttu kokosi emännälle paljon rahaa ja hänen tuli tästä hyvästä laittaa tontulle hyvää ruokaa. Tontulle vietiin ruoka riiheen. Talossa oli kerran palvelija, joka pantiin lauantai-iltana viemään puuroa ja maitoa tontulle. Hän söi pahuuttaan puuron itse ja laski läjän sijaan. Kun palvelija oli tullut tupaan, kuultiin riihestä kovaa huutoa ja ikäänkuin mustan pilven menevän itään päin. Tieltä kuului huuto: "Holo, holo heijaa, paskapuuro teijaa, en saa rahaani vaikka ma meinaan!"





PASKATONTTU
Ennen oli tapana taloissa lämmittää tontulle riihi kaiken talvea. Tonttu tulee taas aika taakan kanssa taloon. Tonttu on hyvillään, kun taas on riihi lämmitetty ja tontulle viety ruokaa riiheen. Tonttu lähti taas saalista hakemaan ja sattui tulemaan pihassa isäntää vastaan ja kysyi että: ”mitäs minä nyt taas sinulle tuon?” Isäntä vähän pelästyi ja sanoi äkkiä että :”paskaa!” Tonttu alkoi lantaa kantaa kaikki paikat niin täyteen, että isännällä ei ollut jalan tilaa. Mies kurja meni hätäissään rahatonttua pyytämään, niin saikin paskatontun.

SUOMALAISTEN JUMALTEN LUETTELO

Epäjumalat monet tässä
muinen palveltiin kaukan ja läsnä.
Näitä kumarsit hämäläiset
sekä miehet että naiset.
Tapio metsäst pyydykset soi
ja Ahti vedest kaloja toi.
Äenämöinen virret takoi.
Rahkoi kuun mustaks jakoi.
Liekkiö ruohot, juuret ja puut
hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman tei
ja matkamiehet edesvei.
Turisas voiton antoi sodast.
Kratti murheen piti tavarast.
Tonttu huoneen menon hallitsi,
kuin piru monta villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söit.
Kalevanpojat niityt ja muut löit.
Vaan karjalaisten nämät olit
epäjumalat kuin he rukoilit:
Rongoteus ruista antoi.
Pellonpekko ohran kasvun soi.
Virankannos kauran kaitsi,
muutoin oltiin kaurast paitsi.
Ägräs herneet, pavut ja nauriit loi,
kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köndös huhdat ja pellot teki,
kun heidän epäuskons näki.

Ja kun kevätkylvö kylvettiin
silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka,
niin juopui piika että akka.
Sitten siellä paljon häpiää tehtiin
kuin sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härskyi,
jalosti vakka pohjasta pärskyi.

Se siis antoi ilman ja vedentulon.

Kekri se lisäs karjan kasvon.

Hiisi metsäläisistä toi voiton.

Veden emä vei kalat verkkoon.

Nyrkäs oravat antoi metsäs,

Hittavainen toi jänikset pensaast.

Eikö se kansa vimmattu ole,

joka näitä uskoo ja rukoilee.

Siihen piru ja synti veti heitä,

että he kumarsit ja uskoit näitä.

Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin,

jossa valitettiin, paruttiin ja itkettiin.

Menningäiset myös heidän uhrins sait,

koska lesket huolit ja nait.

Palveltiin myös paljon muuta,

kivet, kannot, tähdet ja kuuta.

Niin myös Pavin opin ala,

kumarrettiin julkisesti ja salaa

epälukuiset luontokappaleet,

Jumalan sijas kuin pyhyydet.

Ote Mikael Agricolan Psalttarin suomennoksesta vuodelta 1551

Ajattara

                                         AJATTARA

Ajattara - mon. ajattarot olivat kauniita, hieman ilkeämielisiä metsänhaltijattaria,  jotka saivat metsästäjät ja metsämiehet ihastumaan itseensä ja eksyttivät heidät; veivät heidät harhaan, Metsänpeittoon.

Metsänhaltija

Oli Otso suuri ja komea mies
ryntäät vahvat ja leveänlaiset,
muita kapeempi lantio - sen kyllä ties
metsän ihanat keijukaisnaiset.
Läks' raitille iltaan kesäiseen
kun loisteli kuu yli kuusten ja veen
ja tuulet nuo hoi ja hei,
salot, viidat ja suo yli lehdon vei.
Niin syttyi se taiottu tuntu:
pois metsään rauhani hävitköön,
ylläni taivainen huntu.
Vaan puut ne viittoo ja nyökkää
ja tähdet vilkkuu ja hyökkää:
käy niin, käy niin, käy niin
viuhuvaan männikköön.
Hän käy ja uskoo sanaa tummaa,
mieluusti käy; ja pakon eessä,
kun mustat kääpiöt juonta kummaa
punovat viidan iljanteessa.
Ne verkon solmivat säteistä kuun
ja varjoista oksan ja varvun,
ja värinä sen ei risuissa näy,
kun edelleen tää kulkija käy
Herää susi ja ilves tumman yön.
Mies uneksuu huumassa laulun,
joka mäntyjen joukossa kaikuu,
joka kuiskaa ja kutsuu ja raikuu:
Mene syvempään, syvempään
eksymään männikköön.
Nyt tuulen henki hiljenee,
on ihanaa kesäyössä
ja lehmuksen tuoksua leijailee
uinuvain järvien vyössä.
Jo kuulet varjoissa kahinan
kuunvalkean vaatteen keinuvan.
Jo kutsuvat kädet kuulakkaat,
povi pyöreä tuo, huulet kuiskivat.
Kaks silmää sun omiisi vaipuu.
Ikiuskoa leikkivät varjossa yön,
muut muistot mielestä haipuu.
Ne kutsuvat raukeena unohtamaan,
ne kutsuvat uneen ja vaipumaan
lemmenleikkiin huumaavaan,
männikköön.

Vaan se, jolta keiju vie sydämen
ei takaisin sitä koskaan saa.

  Jää sieluunsa uni kuutamoinen,
ei ihmistä voi hän rakastaa
Sinisilmät, metsä sekä yö
ovat mielessä, maistu ei pellolla työ.
Hän kuulee, kaipaa, kuuntelee,
kun suhisee tuuli männikköön.
Viktor Rydberg

KETTU ITKI POIKIANSA

Kettu itki poikiansa, alla vuoren voivotteli:
Nyt on mun poikain´ herrasmiehen hartioilla,
valtamiesten vaatteina, piispan pitkinä hihoina!
Jo minä sanoin pojillen´, jot' ei piä mäelle männä:
Siel' omp' mäki täynnä mäntäpäitä,
pyssymiehet pyllyllään, katosmiehet kallellaan.

LEPUS TIMIDUS

LEPUS TIMIDUS

                                   

                                                    

                                           

YÖJÄNIS

                 

Läksi jänis juoksemahan,pitkäkorva piippomahan,
vääräsääri vääntämähän,ristisuu ripottamahan.

Kalevalan IV runossa jänis lähetetään viemään viestiä Ainon kuolemasta.

“Arka kuin jänis” . Lajinimi timidus merkitsee huolestunutta, mutta jänis ei ole kuitenkaan muita eläimiä arempi. Muinaisille suomalaisille jänis on ollut merkittävä riistaeläin. Jäniksen emuu on Hittavainen.

Jänis jäppä, juppaniska, juokse vinttura vipuun,
pyöräsilmä pyy'ykseen.
Ei tule yhestä turkki, kyllä kymmenen menee,
viisitoista viimeistäänkin.
Sitten turkki nahoista tulee, käpälöistä kaulus kaunis.

                                        

NÄKÖISPATSAITA en olekaan tehnyt aikoihin. Mutta kun sain Venlalta kaksi punaista lasikuulaa, Lepus timiduksesta tuli helposti horjumattoman uskollinen ysteistyökumppanini Punasilmäkani. Hän on se legendaarinen tyyppi, jonka niskoille olen tottunut vierittämään kaikki nolot mokat, virheet ja tyhmyydet - ne, joista viisaampien neuvojen mukaan "pitäisi syyttää vain itseään".

Metsänpeitossa

                              METSÄNPEITOSSA                   

      Päästä näistä naarain vihoista

kusikinttuin kiroista.

miesten mielimurheista,

kyläläisten kykkäreistä.

Kotiin minun omani,

metsän oma Metsolahan.

                               Suomalainen loitsuruno

Metsä saattoi olla myös pelottava. Sinne saattoi eksyä.  Metsänhaltija  ilmestyi joskus metsässä liikkuvalle ihmiselle mustana hahmona, lintuna tai metsäneläimenä, joka johdatteli aina vain kauemmaksi korpeen. Kun mustat  menninkäiset punoivat juoniaan, ne tanssivat puiksi muuttuneina ja harhauttivat metsässä  liikkuvan outoihin maisemiin. Ne solmivat verkkoja kuunsäteistä ja oksien varjoista nauraen metsässä harhailevalle. Soiden usva sai merkillisiä muotoja, aarnitulet välkkyivät  ja näkymättömien haltijoitten äänet kuiskivat puiden latvuksissa kehottaen kulkemaan yhä syvemmälle männikköön. Silloin sanottiin, että ihminen on Metsänpeitossa. Metsänpeiton ja tavallisen metsän erotti salaperäinen verho, joka oli niin läpitunkematon, ettei sen taakse joutunut edes sadesäällä kastunut. Jotain lohtuakin eksyneelle tarjottiin: metsänpeittoiselle saattoi härän tai linnun hahmossa oleva haltija tuoda hengenpitimiksi lämmintä velliä. Joskus näkymättömät kädet tarjosivat ateriaksi myös paistettua lihaa, mutta aamulla eksynyt huomasi syöneensä sammakon reisiä ja kuivaa lehmänlantaa. Eksyneittein löytämiseksi ja Metsänpeitosta pääsemiseksi käytettiin erilaisia loitsuja. Sitä sanottiin metsän sitomiseksi. Silloin  haltijat  johdattivat metsässä   harhailevan takaisin kotiinsa vaikkapa pienenä lintuna, joka hypähteli vaeltajan edellä mättäältä mättäälle. Ihmiset kunnioittivat luontoa ja sen voimia, mutta he odottivat myös luonnonhaltijoiden kunnioitivan ihmistä kuulemalla pyynnöt ja anomukset.

SALAPERÄISTÄ VÄKEÄ

Suomalaisilla haltijoilla ja jumalilla ei alkuaan ollut muotoa eikä sukupuolta. Ne lymysivät pilvissä, suhisivat puissa, myrskysivät merellä ja lepäilivät tyvenissä järvissä. Jokaisella kasvi- ja eläinlajilla, kivellä ja kannolla – kaikessa luonnossa olevalla oli oma suojelijansa, haltijansa, luojansa eli emuunsa, joka edusti rohkeutta ja hengenvoimaa. Jumalat hallitsivat maata, vettä ja ilmaa, mutta eivät ihmistä itseään. Esi-isämme kunnioittivat luontoa ja jumalat kunnioittivat heitä. Jumalia palvottiin juhlimalla ja samalla saatiin vaihtelua arkiseen aherrukseen. Pisimpään ja sitkeimmin palvottiin Ukkoa ja Tapiota – Karjalassa vielä 1800-luvun lopulla.

Kostu korpi, mielly mehtä, taivu ainonen Tapio,
 metän Ukko Halliparta,  ota kullat kullistasi,  hopiaset housuistasi!  


Hei, nimeni on Mamestra, Kupias, Kaappuna, Eunomia, Albovenosa, Märsiö, Autumnarius, Abietella, Jahnus, Myrrys, Eurinia, Hiilo jne. Kaikki salaperäiseen väkeen kuuluvat olennot ovat yksilöitä, joten niillä on myös omat nimet, joiden perustana on Suomen kansanperinteen sanasto ja luonnonvaraisten kasvien ja eläinten tieteelliset nimet.

Originally, the Finnish gods didn´t possess as specific form – they were in everything. In the clouds, in the wind whispering to the trees, in a storm at the sea or in the soothing calm of the lake. Each species of flora and fauna, each rock and each stump of a tree had its own protector, a sprite, a creator. They had the power to rule earth, water and air but not human beings. The gods were the nature itself. Our ancestors venerated the nature and the gods revered human beings. The sprites represent spiritual and mental spirits and courage. Ukko and Tapio are legendary Finnish gods which have been revered the most. People in Karelia still worshipped them very persistently in the late 19^th century.       

     

Canis lupus

               CANIS LUPUS

Vanhoissa luonnonuskonnoissa susi on usein      
ajateltu kuoleman ja talvisen luonnon jumalaksi. Viikingit kutsuivat susia “harmaiksi hevosiksi”, kohtalottarien kumppaneiksi. Suomalaiset pitivät susia kuoleman ja sairauksien hengettären, Rotan, ajokoirina. Suden julmuutta ja rohkeutta on pelätty, mutta sitä on myös arvostettu ja kunnioitettu. On myös arveltu, me näemme sudessa itsemme emmekä pidä näkemästämme: suden lailla ihminen on sosiaalinen eläin mutta armoton saalistaja.

HOMO HOMINI LUPUS
LYKANTROPIA-ihmissusi; käsitykset ihmisen muuttumisesta sudeksi ovat universaaleja

Maan tyttö, Manuen neito, kiveltä kivelle astui,
mättähältä mättähälle, haolta haon selälle.
Löysi kukan kulon nenästä, helpehyisen heinän päästä.
Kääri pää-ripakkohonsa.
Istuisihe mättähälle; helve helmahan putosi.
Susi siitä syntymähän, karvajalka kasvamahan,
jouhiturpa joutumahan.

 In the ancient natural religions the wolf  was regarded as the god of wintry nature. The vikings called wolves ”grey horses”. They were companions for the goddesses of fate, which the Finns called ”the blood-hounds of Rota”. In folklore, the animal was fearedas a  treacherous killer but its bravery  and cruelty have been considered respectable. It has als obeen speculated that in a wolf we can see ourselves and we do not like what we see. Like wolf, a human being is a sociable animal but a merciless predator, too.

"Pihasusi" uhrinsa kimpussa - saksalainen kuparipiirros 1500-luvulta

Ursus arctos

                                        URSUS ARCTOS

Otsoseni ainoiseni, mesikämmen kaunoiseni!
Muinaiset suomalaiset pitivät karhua pyhimpänä kaikista eläimistä,
ihmiskunnan taivaassa syntyneenä kantaisänä.Karhu symboloi voimaa,
turvallisuutta ja lämpöä – sen arvoa nostivat myös äidilliset ominaisuudet.
Myyttiseltä tuntuvan talvihorroksen ja sen aikana tapahtuvan penikoimisen
perusteella karhua pidettiin myös syntymän ja ylösnousemuksen
vertauskuvana. Karhujen suvun emuu on Hongatar.

Miss`on Otso synnytetty, Mesikämmen käännytetty?
Tuoll`on Otso synnytetty, Mesikämmen käännytetty:
Luona kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä.
Sielt`on maahan laskettuna
kultaisessa kätkyessä, vitjoissa hopeisissa.

My bear, my only one,

Bruin, my beauty!

The Apple of the forest!

The ancient Finnish people regarded bear as a holy creature, born in

heaven, and as the progenitor of human being. The bear symbolizes

strength, security and warmth .Because of the bear´s wintry

hibernation it was seen as a symbol of birth and rebirth. The mysterious
fairy of the bear is clled Hongatar. 

  

HONGATAR

SINISIRKKU
Tuuitteli tuttuansa, liekutteli lempeänsä
alla kuusen kukkalatvan, alla penseän petäjän. Siinä otsosen sukesi, jalokarvan kasvatteli vieressä metisen viian, simaisen salon sisässä. Kasvoi otso kaunihiksi, yleni ylen ehoksi: lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen, pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen.
Kalevala 46. runo

¤¤¤Näin käy joskus - 5kg painoinen Otso mesikämmen on sirpaleina. Vaikka yrittää olla huolellinen, suuriin savitöihin voi joskus jäädä ilmataskuja, jotka aiheuttavat rikkoontumisen poltossa. Minähän olen tietty armoitettu korjaaja, mutta tässä tapauksessa se ei auta. Olen allapäin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin.

wwa animal awereness