Metsänpeitossa

                              METSÄNPEITOSSA                   

      Päästä näistä naarain vihoista

kusikinttuin kiroista.

miesten mielimurheista,

kyläläisten kykkäreistä.

Kotiin minun omani,

metsän oma Metsolahan.

                               Suomalainen loitsuruno

Metsä saattoi olla myös pelottava. Sinne saattoi eksyä.  Metsänhaltija  ilmestyi joskus metsässä liikkuvalle ihmiselle mustana hahmona, lintuna tai metsäneläimenä, joka johdatteli aina vain kauemmaksi korpeen. Kun mustat  menninkäiset punoivat juoniaan, ne tanssivat puiksi muuttuneina ja harhauttivat metsässä  liikkuvan outoihin maisemiin. Ne solmivat verkkoja kuunsäteistä ja oksien varjoista nauraen metsässä harhailevalle. Soiden usva sai merkillisiä muotoja, aarnitulet välkkyivät  ja näkymättömien haltijoitten äänet kuiskivat puiden latvuksissa kehottaen kulkemaan yhä syvemmälle männikköön. Silloin sanottiin, että ihminen on Metsänpeitossa. Metsänpeiton ja tavallisen metsän erotti salaperäinen verho, joka oli niin läpitunkematon, ettei sen taakse joutunut edes sadesäällä kastunut. Jotain lohtuakin eksyneelle tarjottiin: metsänpeittoiselle saattoi härän tai linnun hahmossa oleva haltija tuoda hengenpitimiksi lämmintä velliä. Joskus näkymättömät kädet tarjosivat ateriaksi myös paistettua lihaa, mutta aamulla eksynyt huomasi syöneensä sammakon reisiä ja kuivaa lehmänlantaa. Eksyneittein löytämiseksi ja Metsänpeitosta pääsemiseksi käytettiin erilaisia loitsuja. Sitä sanottiin metsän sitomiseksi. Silloin  haltijat  johdattivat metsässä   harhailevan takaisin kotiinsa vaikkapa pienenä lintuna, joka hypähteli vaeltajan edellä mättäältä mättäälle. Ihmiset kunnioittivat luontoa ja sen voimia, mutta he odottivat myös luonnonhaltijoiden kunnioitivan ihmistä kuulemalla pyynnöt ja anomukset.