Ajattara

                                         AJATTARA

Ajattara - mon. ajattarot olivat kauniita, hieman ilkeämielisiä metsänhaltijattaria,  jotka saivat metsästäjät ja metsämiehet ihastumaan itseensä ja eksyttivät heidät; veivät heidät harhaan, Metsänpeittoon.

Metsänhaltija

Oli Otso suuri ja komea mies
ryntäät vahvat ja leveänlaiset,
muita kapeempi lantio - sen kyllä ties
metsän ihanat keijukaisnaiset.
Läks' raitille iltaan kesäiseen
kun loisteli kuu yli kuusten ja veen
ja tuulet nuo hoi ja hei,
salot, viidat ja suo yli lehdon vei.
Niin syttyi se taiottu tuntu:
pois metsään rauhani hävitköön,
ylläni taivainen huntu.
Vaan puut ne viittoo ja nyökkää
ja tähdet vilkkuu ja hyökkää:
käy niin, käy niin, käy niin
viuhuvaan männikköön.
Hän käy ja uskoo sanaa tummaa,
mieluusti käy; ja pakon eessä,
kun mustat kääpiöt juonta kummaa
punovat viidan iljanteessa.
Ne verkon solmivat säteistä kuun
ja varjoista oksan ja varvun,
ja värinä sen ei risuissa näy,
kun edelleen tää kulkija käy
Herää susi ja ilves tumman yön.
Mies uneksuu huumassa laulun,
joka mäntyjen joukossa kaikuu,
joka kuiskaa ja kutsuu ja raikuu:
Mene syvempään, syvempään
eksymään männikköön.
Nyt tuulen henki hiljenee,
on ihanaa kesäyössä
ja lehmuksen tuoksua leijailee
uinuvain järvien vyössä.
Jo kuulet varjoissa kahinan
kuunvalkean vaatteen keinuvan.
Jo kutsuvat kädet kuulakkaat,
povi pyöreä tuo, huulet kuiskivat.
Kaks silmää sun omiisi vaipuu.
Ikiuskoa leikkivät varjossa yön,
muut muistot mielestä haipuu.
Ne kutsuvat raukeena unohtamaan,
ne kutsuvat uneen ja vaipumaan
lemmenleikkiin huumaavaan,
männikköön.

Vaan se, jolta keiju vie sydämen
ei takaisin sitä koskaan saa.

  Jää sieluunsa uni kuutamoinen,
ei ihmistä voi hän rakastaa
Sinisilmät, metsä sekä yö
ovat mielessä, maistu ei pellolla työ.
Hän kuulee, kaipaa, kuuntelee,
kun suhisee tuuli männikköön.
Viktor Rydberg