Vanhoissa luonnonuskonnoissa susi on usein
ajateltu kuoleman ja talvisen luonnon jumalaksi. Viikingit kutsuivat susia “harmaiksi hevosiksi”, kohtalottarien kumppaneiksi. Suomalaiset pitivät susia kuoleman ja sairauksien hengettären, Rotan, ajokoirina. Suden julmuutta ja rohkeutta on pelätty, mutta sitä on myös arvostettu ja kunnioitettu. On myös arveltu, me näemme sudessa itsemme emmekä pidä näkemästämme: suden lailla ihminen on sosiaalinen eläin mutta armoton saalistaja.
HOMO HOMINI LUPUS
LYKANTROPIA-ihmissusi; käsitykset ihmisen muuttumisesta sudeksi ovat universaaleja
Maan tyttö, Manuen neito, kiveltä kivelle astui,
mättähältä mättähälle, haolta haon selälle.
Löysi kukan kulon nenästä, helpehyisen heinän päästä.
Kääri pää-ripakkohonsa.
Istuisihe mättähälle; helve helmahan putosi.
Susi siitä syntymähän, karvajalka kasvamahan,
jouhiturpa joutumahan.
In the ancient natural religions the wolf was regarded as the god of wintry nature. The vikings
called wolves ”grey horses”. They
were companions for the goddesses
of fate, which the Finns called ”the
blood-hounds of Rota”. In folklore, the animal was
fearedas a treacherous killer but its bravery and cruelty have been considered respectable. It
has als obeen speculated that in a
wolf we can see ourselves and we do
not like what we see. Like wolf,
a human being is a sociable animal
but a merciless predator, too.
"Pihasusi" uhrinsa kimpussa - saksalainen kuparipiirros 1500-luvulta |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti